Jakautuneita fiiliksiä ja kaukosuhde

Mulla on nyt täällä jäljellä suunnilleen 4 kuukautta ja alan olee fiilispohjalta ihan kahteen suuntaan revitty. Rakastan olla täällä, enkä todellakaan tiedä miten täältä pitäisi pystyä palaamaan elämään Suomessa ja vain jättää kaikki tänne. Miten täältä ylipäätään voi koskaan lähteä?! En pysty kuvittelemaan itseäni tammikuisen kylmään Helsinkiin ja takaisin tutun koulun penkille kaikkien tuttujen ihmisten keskelle. Miten voin jälleen joka aamu katsella niitä samoja koleita maisemia bussin ikkunasta, kuin vuosi sitten? Vaikeinta on kuvitella, miten voin vain yksinkertaisesti palata siihen "vanhaan" elämään.
Samalla olen kuitenkin tosi iloinen, että näen taas pian kaikki rakkaat ihmiset. Ikävä on nimittäin aivan järjetön. Palata en kuitenkaan tahtoisi.

Suomessa odottaa paljon kaikkea tehtävää ja ihan kiva päästä jatkamaan elämää tavallaan. Täällä olo on vain.. oleskelua. Hengailua. Ei tällä periaatteessa ole mitään päämäärää! En opiskele enkä muutakaan, kunhan vain nautin ja opin elämästä, portugalia siinä sivussa. Mikä musta tosin ehkä tärkeämpää kuin jokin algebra, mutta läpimädän yhteiskunnan (haha, jouduin sanakirjasta katsomaan mikä tuo sana on suomeksi!) mielestä varsinainen koulutushan on tietysti tärkeämpää..
Suomessa odottaa autokoulu ja lukion jatkaminen, oon kyllä ihan innoissani että pääsen jatkamaan opiskelua.

Mua pelottaa, että millasena shokkina tulee suomalaiset ja suomen kieli. Oon päättänyt, että viimoset kaksi kuukautta täällä (eli marraskuusta alkaen, tästä 2 kuukauden päästä!) oon puhumatta suomea. Kirjottelen jne. kyllä suomeksi, mutta suusta en meinaa päästää suomeksi pikahdustakaan! Näin koitan maksimoida loppuajankin portugalin oppimiseen ja ehkä pyrin myös saamaan jonkun söpön aksentin mun suomeen, haha. Näin kyllä varmistan myös sen, että suomen kielen kuuleminen joka puolella tulee olemaan aika kamalaa aluksi. Suomen on kieli on kyllä yks.. tosi outo asia. Pidän portugalia kauniimpana kielenä, mutta on ihan helvetin siistiä osata niinkin eksoottinen kieli kuin suomi!

Eniten Suomeen palaamisessa odotan rakkaiden ihmisten näkemistä, erityisesti sitä että pääsee takaisin poikaystävän syliin. En ole tainnut tässä blogissa juurikaan mainita, mutta mulla on tosiaan poikaystävä Suomessa ja edelleen seurustellaan. Ennen mun vaihtoon lähtöä oltiin oltu yhdessä noin 10 kuukautta ja tästä parin viikon päästä takana on 1,5 vuotta. Ei ole ollut turhan helppoa ja tähän 7 kuukauden ajalle on mahtunut vaikeampiakin aikoja, mutta niistä on selvitty. Ei tyttö/poikaystävä Suomessa kyllä kuitenkaan helpota muutenkin semivaikeaa vaihtovuotta.
Uskon, että on se kuitenkin kaiken sen arvoista. Jonkun mielestä, ehkä rakentelen pilvilinnoja tai en nauti vaihtovuodestani niin paljon kuin voisin tai muuta, mutta jokasellahan on oikeus mielipiteeseen ja myöskin olla eri mieltä. Ihan tyhmä en kuitenkaan ole ja meilläkin suhde on semiavoin, että jos tekee mieli vähän pussailla naapurin Petraa tai Eduardoa niin antaa palaa vaan.. Mutta fakta on, ettei loppupeleissä kamalasti kiinnosta kun tietää että parempaa odottaa!

Ikävä varsinkin aluksi oli ihan kamalaa, mutta alun jälkeen se vähän helpotti, mutta kyllä edelleenkin ikävöin ihan hirveästi. Yhteydenottoa rajotetaan kuitenkin ja skypetellään noin kerran kuussa, mutta muuten tulee sitten viestiteltyä enemmän. Sama rytmi on perheenkin kanssa. Skype noin kerran kuussa, joskus kaksi, ja muuten sitten maileja ehkä noin kerran viikossa, kun on asiaa.

Enää jäljellä 4 kuukautta erossa ja luulen ja uskon, että verrattuna kuluneisiin 7 kuukauteen, ne tulee kulumaan lentäen! Uskallan jo melkein sanoa, että we made it :)