3kk

Tää 3kk oli mulle jotenkin pelottava rajapyykki, mulla oli jotenkin mielikuva että sitten iskee kauhea kulttuurishokki ja koti-ikävä ja kaikki on huonosti. Aika turhaan pelkäsin tätä, ihan samoilla hyvillä fiiliksillä mennään edelleen!

Oon miettinyt, että onko onnellisuus vaihdossa ihan vaan asennekysymys, vai onko mulla vaan käynyt niin helvetinmoinen tuuri että lähes kaikki täällä on täydellistä? Perhe on alusta asti ollut ihana, viihdyn näiden luona eikä mitään ongelmia ole ollut. Nämä näyttää mulle Brasiliaa, ollaan matkusteltu ja vuoden loppupuolella lähden näiden kanssa Argentiinaan! Varaukset on jo tehty, joten tuo kai viimeistään jo sinetöi sen, että asun näiden luona koko vuoteni. Eipä vaihtaminen ole käynyt mielessäkään.
Asun isossa kaupungissa rannikolla, kävelymatkan päässä rannasta. Mulla on mahdollisuuksia harrastaa ja tekemistä muutenkin riittää. En olis voinu parempaa paikkaa toivoa!
Kielen oppiminen on sujunut nopeasti ja siinä kehityn koko ajan. Nykyään pystyn aikalailla ilmasemaan aina asiani portugaliksi ja selviän yksin hoitelemassa asioita; perjantaina ilmotin itseni joogaan ihan portugaliksi asioiden!

Koti-ikävää on tietysti välillä, mutta ei koskaan sellaista, että tahtoisin palata Suomeen. Mut on jo nyt revitty ihan kahden maan välille. Rakastan Brasiliaa ja kotiin palaamisen miettiminen tuntuu pahalta. Torstaina oli kahden jenkin viimenen portugalin tunti, ne lähtee viikoksi Amazonille ja sen jälkeen palaavat Yhdysvaltoihin. Tuli kamalan haikea olo, ei kuitenkaan sen takia että en heitä nää enää varmaan ikinä, vaan rupesin miettimään, että mitä jos mä olisin nyt lähdössä. Olisi ihan kamalaa, enmä tahdo lähteä. Mulla on vielä niin paljon nähtävää, koettavaa ja opittavaa täällä! Onneksi mulla on vielä paljon aikaa, ~8kk !

Toiselta kantilta tietty mietin, että on siellä Suomessa paljon asioita joita ikävöin. Eppujen takia, "Tämä tuhansien murheellisten laulujen maa, jonka tuhansiin järviin juosta saa", mulla on tullut ikävä Suomen järviä ja niissä uimista, vaikka en edes muista millon viimeksi olisin järvessä pulikoinut! On myös iskenyt hinku opetella vihdoin ihan oikeasti ratsastamaan?! Täällä musta on tullut kauheasti isänmaallisempi, mikä on tosi hassua. Koulussa yksi päivä mentiin auditorioon kuuntelemaan Brasilian kansallislaulu ja kun nää hehkutti sen kauneutta, niin rupesin miettimään Maamme-laulua. Kotiin päästyä piti heti kuunnella se ja oon sitä mieltä, että se on ylivoimasesti kaikkein kaunein. Melkein itketti! Arvostan Suomea ja kaikkea siellä paljon enemmän. Olkoot vaan kylmä, pimeä ja masentava, mun rakas pikkunen Suomi se on silti!
En sinne vielä kuitenkaan tahdo palata, vaikka välillä liikaa laskenkin ja pyörittelen kuukausia päässäni.

Mulla ei yksinkertasesti oo juuri mitään valitettavaa. Ei mitään valittamisen arvosta. Tai no onhan mulla takareidet olleet kestojumissa viikon, muttajoo. Ei mitään "voi perkele täällä kaikki on pskaa tahdon heti kotia". Asenne vai älytön tuuri?

Mä olen täällä löytänyt liikunnan ilot uudestaan ja aika yllättävästä lajista; juoksemisesta. Yleensä Suomessa on intoa riittänyt kolmen lenkin verran, mutta täällä olen jo pari viikkoa tainnut juosta noin 3-4 kertaa viikossa. Intoa riittää vaikka muille jakaisi. Onhan se matolla juokseminen välillä vähän tylsähköä, kun voi vain tuijottaa omaa heijastustaan ikkunasta tai silmäillä kuntosalia, mutta järkyttävää teknojumputusta vaan napeista täysillä korvaan, niin menee ihan mielekkäästi. Arvostan Suomen pururatoja ja hiekkateitä taas vähän enemmän.. Täällä ei oikein innosta lähteä pinkomaan tuonne asfaltille tunkkaiseen ilmaan ja helteeseen. Illalla taas liian vaarallista juosta.
Juoksemisen alotin alunperin etten enempää lihoisi ja hyvin se on toiminut. Eilen perheen kanssa juttelin ja ne ei millään meinannut uskoa, että oon lihonut ~6kiloa. Oli sitä mieltä, että hyvä vaan, nyt näytän paljon terveemmältä ja ainoa mitä pitää tehdä, niin on ylläpitää tätä ja olla lihomatta lisää. Muutenkin sanovat, että oon täällä kaunistunut; iho mennyt parempaan kuntoon ja hiukset kasvaneet. Nämä on ihan innoissaan mun luonnollisen värisestä juurikasvusta ja jaksaa hehkuttaa sen kauneutta. Ihmettelee kans sitä, kun se auringossa taittaa punaseen. Oon päättänyt täällä olla värjäilemättä tukkaa, tuun Suomeen sitten järkyttävän juurikasvun kanssa! Ihan mielenkiintosta kyllä, en muista millon viimeksi ollu luonnollisen värinen tukka. Saatika, että minkä värinen mun tukka oikeasti onkaan..